Haastattelu

Muodonmuutos

Mitä on olla Veikkausliiga-pelaaja? Mikä motivoi aloittamaan valmentamisen pelaajauran jälkeen? Missä suomalaisen jalkapallon valmennuskulttuuri menee? Haastattelin kolmea entistä ammattilaisjalkapalloilijaa, jotka toimivat nykyään juniorivalmennuksen parissa.

Eetu Kaipio (s. 1989)

Nurmijärvellä jalkapallouransa aloittanut Eetu Kaipio pelasi ensimmäisen Veikkausliiga-ottelunsa Myllykosken Pallossa kaudella 2011. Kolmen Veikkausliiga-kauden lisäksi keskikenttäpelaaja pelasi useamman kauden ajan Ykköstä muun muassa Viikinkien, Klubi 04:n ja Hakan riveissä. Nykyään Kaipio valmentaa junioripelaajia Rauman Pallo-Iiroissa ja toimii seuran edustusjoukkueen (3. divisioona) kapteenina.

Veikkausliigassa:

  • 2011-2013 MyPa 43/0

***

Jarno Parikka (s. 1986)

Korson Palloseuran kasvatin Veikkausliiga-ura käynnistyi HJK:n paidassa kaudella 2006. Kuuden HJK:ssa vietetyn kauden ja kolmen mestaruuden jälkeen Parikka siirtyi Vaasan Palloseuraan. Klubi-legendaksi noussut hyökkääjä viimeisteli 173 pääsarjaottelussa hienot 35 maalia ja saavutti urallaan myös kolme Suomen Cup-voittoa. Tällä hetkellä Parikka valmentaa HJK:n 15-vuotiaiden Akatemia-joukkuetta.

Veikkausliigassa:

  • 2006-2011 HJK 118/22
  • 2012-2014 VPS 55/13

***

Jussi-Pekka Savolainen (s. 1986)

Rauman Pallo-Iiroissa juniorivuodet viettänyt Savolainen siirtyi jo 17-vuotiaana Tampere Unitediin. TamU-vuosinaan Savolainen pääsi juhlimaan kahta Suomen mestaruutta ja Suomen Cupin voittoa. Tampereelta tie vei KuPS:n kautta Vaasaan ja VPS:n riveihin. Veikkausliiga-taipaleen jälkeen Savolainen pelasi vielä muutaman kauden kasvattajaseurassaan Pallo-Iiroissa valmentaen samalla seuran junioreita. Syksystä 2014 lähtien Savolainen on työskennellyt ammattivalmentajana Käpylän Pallossa.

Veikkausliigassa:

  • TamU 2004-2007 34/0
  • KuPS 2008-2009 46/3
  • VPS 2010 23/2

***

1. Kun katsot ajassa taaksepäin, mitkä asiat ovat jääneet päällimmäisenä mieleen ammattilaisuraltasi?

Kaipio: ”Sekä positiivisia että negatiivisia muistoja on paljon. Ehkä päällimmäisenä mielessä on ammattiurheilijan arki. Jokapäiväinen sitoutuminen ja tavoitteellinen harjoittelu päivästä toiseen liitettynä jopa neuroottisiin elintapoihin. Enkä missään nimessä ollut tässä asiassa pahin. Kaikki tapahtui ympäristössä, jossa paineet ja stressi olivat läsnä: pelaajaa tarkkailtiin sekä joukkueen sisältä että ulkoapäin. Jos halusi päästä kentälle, oli oltava joka päivä parempi kuin muut. Sitoutuminen antoi kaikelle suuren arvon, ja arkeen oli helppo heittäytyä täysillä. Se toi myös nautintoa. Tietysti kaikista siisteintä oli päästä joka päivä tekemään heti aamusta sitä, mitä rakastaa.”

Parikka: ”Päällimmäisenä uralta on jäänyt mieleen saavutettu menestys sekä Klubin että Vepsun paidassa. Voitetut mestaruudet, cupit sekä saavutetut europaikat ja –matsit. Olen myös ylpeä, että olen saanut mahdollisuuden edustaa Suomea maaotteluissa ja nuorten arvokisoissa. Jalkapallo on kasvattanut minua ihmisenä. Jalkapallon myötä olen tavannut valtavan määrän hienoja ihmisiä. Monet ystävyyssuhteet ovat syntyneet jalkapallon kautta.”

Savolainen: ”Päällimmäinen fiilis on ristiriitainen. Sain paljon sellaisia unohtumattomia kokemuksia eri paikoissa ja eri ihmisten kanssa, joita en olisi varmasti kokenut missään muualla. Toisaalta mielessä ovat lukuisat loukkaantumiset ja se, etten saavuttanut tavoitteitani. Jälkeenpäin ajateltuna treenaaminen hyvien kanssapelaajien kanssa oli parasta. Sitä tunnetta on vaikea voittaa. Itse pelaamisesta en pystynyt koskaan nauttimaan aivan samalla tavalla. Ammattilaistasolla on leimallista, että asiat ovat joko todella hyvin tai todella surkeasti. Hävityn pelin jälkeen tuntuu, että maailma romahtaa ja voitetun pelin jälkeen on kuin olisi maailman huipulla. Keskitasoa ei ole. Kaiken kaikkiaan jalkapallo on niin keskeinen osa identiteettiäni, että suhtaudun siihen kuten elämääni: en vaihtaisi mitään pois ja tekisin kaiken uudelleen. En olisi henkilö, joka olen nyt, ilman menneitä tapahtumia.”

20170705_165414-1.jpg

Moni entinen Veikkausliiga-pelaaja on siirtynyt pelaajauransa jälkeen juniorivalmentajaksi.

2. Minkälaisena koit Veikkausliigan valmennuskulttuurin? Millaista päivittäinen valmennus oli?

Kaipio: ”Valmennuskulttuuri oli aika pitkälti vain päävalmentajan vastuulla. Hän teki kausisuunnitelmat, suunnitteli yksittäiset harjoitukset ja lähes poikkeuksetta myös johti harjoitukset yksin. Alkulämmittely saattoi olla apu- tai fysiikkavalmentajan johtamaa, mutta muuten heidän roolinsa oli enemmän tai vähemmän toimia vain ’tötsien siirtelijänä’. Usein mukana oli myös maalivahtivalmentaja. Muistan, kuinka jo 2010-luvun alussa keskusteltiin kokonaisvaltaisesta valmentamisesta ja eri osa-alueiden linkittämisestä toisiinsa. Itse en sitä harjoittelussamme kuitenkaan juuri havainnut, eikä se ainakaan ollut liitoksissa pelitapaamme.

Joukkuehengelle ja itseluottamukselle annettiin paljon arvoa. Jalkapallosta pelinä ei keskusteltu läheskään niin paljoa kuin fiiliksestä ja motivaatiosta. Pelitapa koostui muutamasta joukkuetaktisesta asiasta, esimerkiksi: ’Oikealla topparilla on hyvä potku, siirretään kohdehyökkääjä vasemmaksi laituriksi vastustajan pientä laitapakkia vastaan, viljellään ristipalloa ja ollaan hereillä kakkosilla’. Harjoituksissa pelattiin paljon vapaata peliä, jonka tarkoituksena oli saada pelaajat hyvään fyysiseen kuntoon, pitää harjoitukset mentaalisesti kevyinä sekä saada pelaajat ratkaisemaan pelinomaisia tilanteita ja kaksinkamppailuita. En olisi voinut kuvitellakaan saavani teknistaktista opetusta oman pelipaikkani (keskikenttä) tukiliikkeistä tai havainnoitavista asioista.

”Jalkapallosta pelinä ei keskusteltu läheskään niin paljoa kuin fiiliksestä ja motivaatiosta.”

Kentällä ja kentän ulkopuolella pelaajilta vaadittiin paljon. Harjoituksissa piti aina olla parhaimmillaan ja käyttäytyä kuin urheilija.

Data-analyysin käyttöä oli viimeisinä vuosina jo jonkun verran mukana. Nykyään sen käyttö on jo paljon yleisempää. Myös videoita hyödynnettiin osana valmistautumista, mutta niiden laatu oli todella heikko.”

IMG_3732

28-vuotias Eetu Kaipio valmentaa Rauman Pallo-Iiroissa 11-vuotiaita junioripelaajia ja toimii seuran edustusjoukkueen kapteenina.

Parikka: ”Vaikea yleistää. Minulla on ollut urani aikana monta valmentajaa, jotka ovat olleet hyvin erilaisia. Aikuisurani aikana valmentajillani on ollut hyvin erilaiset vahvuudet. Joku on ollut hyvä motivoimaan, toinen ollut taktisesti hyvä, joku on hyvä ihmisjohtaja. Nykyään valmennus on enemmän tiimityötä; urani aikana päävalmentajan rooli korostui nykyiseen verrattuna. Valmennustiimeihin kuuluu nyt enemmän tietyn alueen erityisosaajia, ja he saavat isoa roolia päivittäisessä tekemisessä. Kokonaisvaltaiseen valmennukseen panostetaan entistä enemmän ja se on tietenkin hyvä.”

”Nykyaikaisesta tiimityöskentelystä ei juuri ollut merkkejä. Pahimmillaan harjoituksissa oli vain päävalmentaja ja huoltaja.”

Savolainen: ”Päivittäinen valmennus oli suurimmaksi osaksi ylläpitävää ’reagointivalmennusta’. Tehtiin tiettyjä harjoitteita ja valmentaja reagoi tapahtumiin palautteenannon muodossa. Mitään isompaa tarkoitusta ei yleensä ollut havaittavissa. Harjoitteet olivat mukavia, välillä fyysisesti raskaita, mutta lähes aina taktisesti ja kognitiivisesti kevyitä. Kuka pelaaja nyt ei tykkäisi pelata esimerkiksi 6v3-pallonhallintapeliä tai 11v11 puolella kentällä kahdella kosketuksella? Viikon harjoittelun jälkeen pelissä sitten jatkettiin siitä, mihin edellisessä pelissä jäätiin. Sovimme aina erikseen, miten missäkin pelissä pelattiin. Toki tämä ei koskenut kaikkia valmentajia ja kaikkia tilanteita, mutta leimallista se kuitenkin oli silloiselle valmennuskulttuurille. Tuntui, että oikeastaan vasta Honka ja Mika Lehkosuo olivat ensimmäisiä, jotka tekivät asioita erilaisella tavalla. Vahva pallonhallinnan kautta pelaaminen oli uutta silloin. Muistan hyvin, kuinka ”Tupe” (Hongan maalivahti Tuomas Peltonen) ’chippaili’ prässäävien hyökkääjien yli. Sellaista ei juuri nähnyt muilta joukkueilta.

Toinen asia oli resurssien vähäisyys: pahimmillaan harjoituksissa oli vain päävalmentaja ja huoltaja. Nykyaikaisesta tiimityöskentelystä ei juuri ollut merkkejä. Päävalmentaja piti kaikkia lankoja käsissään – ja muut olivat statisteja.”

3. Missä asioissa erityisesti kehityit pelaajana vielä aikuisiällä?

Kaipio: ”Pelinymmärryksessä ehdottomasti. Nuorempana näin kentällä vain itseni ja joukkue oli harmaata usvaa taustalla. Nykyään olen kentällä osa kollektiivia eli joukkuetta. Jokaista palloa ei tarvitse saada itselle. Tukiliikkeeni pyrkivät edistämään peliä, eivätkä itsekkäästi suuntaudu aina kohti palloa. Jokaisella syötöllä on merkitys, eikä pallonhallinta ole itsetarkoitus. Olen myös ymmärtänyt, kuinka kokonaisvaltaisesta pelistä jalkapallossa on kyse: peli on täynnä erilaisten tilanteiden tunnistamista.”

Parikka: ”Kehityin mielestäni paljon ja monilla osa-alueilla vielä aikuisiälläkin. En varmasti riittävästi, jotta olisin saavuttanut tavoitteeni päästä pelaamaan ulkomaille, mutta kehityin kuitenkin. Fyysisesti kehityin voima- ja kestävyysominaisuuksiltani iän karttuessa. Nopeusominaisuuteni eivät kehittyneet samalla tavalla, päinvastoin. Vanheneminen ja loukkaantumiset varmasti vaikuttivat osaltaan siihen, että hidastuin pelaajana. Ainakin omasta mielestäni olin nuorena nopeampi kuin urani viimeisinä vuosina.

Taktinen osaamiseni kehittyi varmasti eniten. Kehityin myös teknisesti. Kaikki edellä mainitut muutokset vaikuttivat varmasti myös siihen, että vahvin pelipaikkani vaihtui ysistä kymppiin. Urani alussa olin selvä kärkipelaaja. Viimeiset vuodet koin olevani enemmän keskikenttäpelaaja kuin hyökkääjä.”

Savolainen: ”Kehityin lähinnä yksittäisissä asioissa. Yksi tärkeimmistä oli pienten nyanssien poimiminen toisten pelaajien pelaamisesta. Esimerkiksi Tampere Unitedissa meillä oli monta todella kokenutta ja hyvää pelaajaa, joilta pystyin ottamaan mallia. Tässä suhteessa ympäristö voi olla nuorelle pelaajalle todella tärkeä. Iän karttuessa oman tekemisen tiedostaminen kasvoi koko ajan – varsinkin sen jälkeen, kun aloitin valmentamisen pelaamisen ohella. Silloin tuli monta ahaa-elämystä: ’Olisinpa tiennyt tämän kymmenen vuotta sitten’.”

Screen Shot 2017-08-22 at 11.13.37

J-P Savolainen, 31, on toiminut syksystä 2014 lähtien ammattivalmentajana Käpylän Pallossa. Kuva: Ari Kakkinen.

4. Mitä olisit kaivannut pelaajana enemmän valmennuksen osalta?

Kaipio: ”Enemmän yksilöllistä opetusta: klippejä, ehdotuksia, kysymyksiä, vastauksia, perusteluja. Pelipaikkakohtaisia asioita, yksityiskohtaisia nyansseja. Henkilökohtaisia tavoitteita ja konkreettisia kehityskohteita. Näiden toteuttaminen vaatii tietysti resursseja ja osaamista. Valmennusryhmän selkeä työnjako, luottamus ja yhtenäinen näkemys mahdollistaisi paljon.

Olen jälkikäteen miettinyt, tarvitseeko valmennuksen antaa niin paljoa vastuuta ammattiurheilijoille omatoimiseen harjoitteluun. Tulisiko asiat kuitenkin tehtyä paremmin ja tunnollisemmin ohjattuina? Ohjatulla ja johdetulla harjoittelulla olisin voinut päästä parempaan fyysiseen kuntoon ja ennaltaehkäistä ongelmat selkäni kanssa.”

Parikka: ”Yleisenä asiana voisin tuoda esiin vuorovaikutuksen. Pelaajan on helpompi hyväksyä vaikeitakin asioita, jos kommunikointi on avointa ja suoraa. Mielestäni pelaajalle on hyvä kertoa, mitä tehdään ja miksi tehdään. Hyvä vuorovaikutus parantaa myös ilmapiiriä.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että pelipaikkakohtaista harjoittelua olisi voinut olla enemmän. Yhden tai kahden valmentajan voi olla vaikea organisoida harjoittelua niin, että pelipaikkakohtaiseen harjoitteluun voidaan panostaa. On hienoa huomata, että tänä päivänä monessa joukkueessa on keskitytty tähän entistä enemmän. Koko joukkueen harjoitteissa ei ole mitään vikaa; vaihtelua olisi vain voinut olla enemmän ja toiminta näin monipuolisempaa.”

”Valmentaminen on äärettömän vaikeaa ja kokonaisvaltaista. On erittäin harvinaista olla hyvä jokaisella osa-alueella.”

Savolainen: ”Varmasti olisin kaivannut enemmän pelin opettamista ja pelipaikkakohtaista valmennusta. Nämä asiat jäivät usein pelaajan itsensä vastuulle. Lisäksi olisin tarvinnut enemmän palautetta kehityskohteista. Perusteluna avauksessa pelaamisen tai penkillä istumisen välillä saattoi olla vain, että ’asioita täytyy tehdä paremmin’. Se, mitä tarkalleen ottaen olisi tullut tehdä paremmin, jäi epäselväksi. Lisäksi olisi ollut mielenkiintoista pelata joukkueessa, jossa viikolla harjoitellaan pelitapaa ja viikonloppuna pelissä pyritään toteuttamaan näitä harjoiteltuja asioita.”

5. Vaikuttiko joku valmentaja uraasi enemmän kuin muut?

Kaipio: ”Toni Korkeakunnas oli loistava ryhmädynamiikan luoja. Hän onnistui löytämään vastustajien heikkoudet, joita käyttää hyväksi. Juho Rantala puolestaan opetti minulle jalkapallosta eniten, ja pidin hänen tavastaan ajatella jalkapalloa.”

Parikka: ”En halua, enkä osaa sanoa. Olen onnekas, sillä minulle on sattunut sopivia valmentajia hyvään aikaan. Lisäksi nuoresta iästä asti kuuluminen maajoukkuetoimintaan mahdollisti sen, että pääsin työskentelemään monen hyvän valmentajan kanssa seurajoukkueen ohella. Myös urheilulukiossa valmennus oli laadukasta. Koen saaneeni monipuolista valmennusta vuosien aikana.

Olen aina tullut toimeen kaikkien valmentajieni kanssa. Olen varmaan itsekin persoonana sellainen, että tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Näin on ollut myös valmentajien kanssa. Toisaalta en koe, että joku valmentaja olisi ollut minulle jotenkin muista valmentajista poikkeavalla tavalla erityisen tärkeä. Minulla on ollut paljon hyviä valmentajia ja olen heille kiitollinen. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että olen itsekin löytänyt valmennuksen pariin.”

20160629_Klubi04-Kontu_048

Kausina 2005-2011 HJK:ssa pelannut Jarno Parikka, 31, valmentaa nykyään seuran 15-vuotiaiden Akatemia-joukkuetta. Kuva: Jussi Eskola.

Savolainen: ”En pysty nimeämään ketään, koska mielestäni kukaan ei noussut toisten yläpuolelle. Jokaisella oli omat vahvuutensa. Esimerkiksi TamU:ssa ”Zicon” (Ari Hjelm) joukkueessa päivittäinen vaatimustaso oli omaa luokkaansa, vaikka valmentajalla oli myös heikkouksia. Tiimityöskentelyn puuttumisen takia toinen valmentaja ei pystynyt omalla osaamisellaan piilottamaan päävalmentajan heikkouksia. Nykyään, kun olen itsekin valmentanut jo jonkin verran, olen paljon armollisempi entisille valmentajilleni. Pelaajana on helppo olla kriittinen, jos jokin asia ei toimi. Valmentaminen on äärettömän vaikeaa ja kokonaisvaltaista. On erittäin harvinaista olla hyvä jokaisella osa-alueella. Kaikki valmentajat varmasti yrittivät parhaansa.”

6. Minkä takia halusit ryhtyä pelaajauran päättymisen jälkeen valmentajaksi?

Kaipio: ”Valtava kiinnostus peliä kohtaan oli tärkein. Tahdon ratkaista ongelmia, joita peli luo ja keksiä tapoja opettaa ratkaisuja pelaajille. Haluan olla mukana viemässä suomalaista jalkapallovalmennusta seuraavalle tasolle.”

Parikka: ”Valmentamisen ansiosta saan olla mukana jalkapallossa päivittäin, vaikka en pelaa enää itse. Uskon, että voin auttaa nuoria pelaajia kehittymään. Tykkään työskennellä nuorten kanssa. Jalkapallokenttä ja –joukkue on motivoiva ympäristö ja nautin siellä työskentelystä. Opiskelen kasvatustiedettä ja keväällä tarkoituksenani on valmistua luokanopettajaksi. Valmentaminen tukee opintojani ja päinvastoin. Saan valmentamisesta paljon, mutta uskon, että minulla on myös annettavaa.”

Savolainen: ”Valmentamisen aloittaminen tuntui hyvältä idealta ja loogiselta jatkumolta pelaajauralleni. Olen aina toiminut samalla tavalla ja luottanut intuitioon. En koskaan tehnyt tietoista päätöstä panostaa jalkapalloon täysillä, mutta silti oli itsestäänselvää, että annan kaikkeni lajille ja että minusta tulee ammattilainen. Suhtaudun valmentamiseen melko samalla tavalla. Pelaaminen tulee kuitenkin aina olemaan ensirakkauteni, enkä tiedä, pystynkö tekemään mitään samalla intohimolla.”

7. Mitkä ovat olleet suurimmat pelaajaurasi tarjoamat hyödyt valmentajana?

Kaipio: ”Henkiset asiat, kuten miten pelaaja ajattelee, millaisia tunteita hän kokee ja mitä hän odottaa valmentajalta. Osa junioripelaajien vanhemmista kuvittelee, että vanhana Veikkausliiga-pelaajana osaan myös valmentaa. En kuitenkaan usko, että pelkkä pelaajaura Veikkausliigassa on tehnyt minusta hyvää valmentajaa.

Koska olen ollut lajissa pitkään sisällä, olen nähnyt paljon ja kuullut runsaasti mielipiteitä pelistä. Olen koko ajan arvioinut näitä mielipiteitä ja verrannut niitä omiin ajatuksiini. Tämä on entisestään lisännyt mielenkiintoa peliä kohtaan.

Voisin kuvitella, että joitakin täysin teknisiä asioita, kuten vaikkapa sisäsyrjäsyöttöä, on helpompi opettaa, jos on itse joskus opetellut syöttämään. Tai sitten ei. Tällä hetkellä valmennan 11-vuotiaita poikia, joten valmentaminen on luonnollisesti lapsilähtöistä ja eroaa aikuisten jalkapallosta.”

”Uskon, että pelaajataustasta voi olla paljon hyötyä valmentajaksi kehittymisessä, kunhan mieli on avoin uuden oppimiselle.”

Parikka: ”Muistan, miltä tuntuu olla pelaaja. 25 vuotta pelaajana ovat opettaneet minulle paljon lajista. Olen nähnyt paljon hyviä valmentajia ja oppinut heiltä. Omat kokemukset ja työskentely ammattilaisten kanssa on opettavaista. Olen nähnyt läheltä todellisia huippupelaajia. Miten he harjoittelevat, miten he suhtautuvat päivittäiseen tekemiseen, miten he ovat kehittyneet. Uskon, että pelaajataustasta voi olla paljon hyötyä valmentajaksi kehittymisessä, kunhan mieli on avoin uuden oppimiselle. Yhtä lailla huippuvalmentajaksi voi kehittyä ilman pelaajataustaa. Lajin ulkopuolelta tuleminen tarjoaa omat mahdollisuutensa.”

blogiin

Niin Kaipio, Parikka kuin Savolainenkin kokevat, että valmentajana peli näyttää monessa suhteessa aivan erilaiselta kuin pelaajana.

Savolainen: ”Suurin hyöty on mielestäni se, että tunnen lajin läpikotaisin yhdestä näkökulmasta. Pelaajaura on jättänyt tuntuman siitä, millainen on hyvä pelaaja ja mitä asioita missäkin tilanteessa tulee tehdä. En kuitenkaan halua korostaa pelaajataustan merkitystä. Joistain pelaajista tulee loistavia valmentajia, osasta taas surkeita. Kun puhutaan lasten valmennuksesta, asiat mutkistuvat entisestään: et voi kohdella pelaajia samalla tavalla tai antaa palautetta samalla tyylillä. Asiat ovat samankaltaisia, mutta silti erilaisia. Valmentajan, jolla on vahva pelaajatausta, on äärimmäisen tärkeää olla nöyrä peliä kohtaan. Pelin opiskelu on aloitettava aivan alusta: valmentajan on jäsenneltävä peli uudelleen sekä hankittava tietoa ja käytännön kokemusta niin paljon kuin mahdollista. On helppoa tuudittautua siihen uskomukseen, että ’kyllä minä tämän osaan opettaa, olenhan tehnyt sen pelissä tuhansia kertoja’. Olen pahoillani, mutta erittäin suurella todennäköisyydellä et osaa.”

”Valmentaminen on mielenkiintoinen, mutta vaikea tie, jossa on valtavasti opittavaa.”

8. Miten ajatuksesi lajista ja pelistä ovat muuttuneet valmentajana?

Kaipio: ”Yritän valmentajana jäsennellä mahdollisimman paljon erilaisia tilanteita ja luoda niiden ympärille harjoitteita/pelejä. Ongelman tunnistaminen on vasta ensimmäinen vaihe ja sen lisäksi on osattava luoda korjaavia harjoitteita. Hyvä valmentaja korjaa enemmän ongelmia kuin huono valmentaja. Peli on täynnä korjattavaa, joten valmentajan on mietittävä koko ajan, mikä ongelma on juuri nyt ajankohtainen ja sisältyy kyseisen ikäluokan opetustavoitteisiin. Pelaajien tulisi ymmärtää ongelmat itse. Näin he oppivat itse ratkaisemaan niitä kentällä.

Toinen asia liittyy vaatimiseen. Oma ajatukseni on, että en voi vaatia pelaajiltani asioita, joita en ole heille opettanut. Yhden asian opettamiseen saattaa mennä 4-6 viikkoa.

Kolmas asia liittyy valmentajan rooliin. Valmentajalta vaaditaan useita taitoja, kuten harjoitusten suunnittelu ja niiden organisoiminen, pelaajien motivointi, intensiteetin luominen, asioiden opettaminen sekä vielä ihmisjohtaminen. Valmentaminen on mielenkiintoinen, mutta vaikea tie, jossa on valtavasti opittavaa.”

Parikka: ”Näkökulmani jalkapalloon on muuttunut kokonaan. Pelaajana ajattelin kaiken itseni kautta. Näkökulma peliin ja kaikkeen muuhun toimintaan oli kapea. Pelaajana ei tullut koskaan mietittyä toimintaa valmentajan näkökulmasta – ainakaan kovin syvällisesti. Jalkapallo tuntui tietyllä tavalla yksinkertaiselta. Enää se ei tunnu siltä. Jos jotain olen oppinut lyhyen valmentajaurani aikana, niin sen, että opittavaa jalkapallossa ja valmentamisessa riittää. Ja paljon.”

”Näkökulmani jalkapalloon on muuttunut kokonaan. Pelaajana ajattelin kaiken itseni kautta.”

Savolainen: ”Kärjistäen voin sanoa, että ennen ajattelin itseäni, nyt ajattelen joukkuetta. Näkökulmani asioihin on nykyään toinen. Pelaaja pelaa aina jostain: peliajasta, sopimuksesta, pääsystä parempaan sarjaan. Vaikka olisi kuinka reilu joukkuepelaaja, se ei tuo leipää pöytään, jos seura jättää sopimuksen uusimatta. Tästä syystä on erittäin helppoa ajatella asioita vain itsensä kautta. Itseäni harmittaa, että joukkuepelaamisen hienous ei täysin auennut pelaajaurani aikana. Joistain hetkistä olisin varmasti nauttinut silloin enemmän. Nykyään pystyn nauttimaan enemmän joukkueena onnistumisista sekä tilanteista, joissa kaikki palaset loksahtavat kohdilleen.

Valmentajana roolini on olla joukkuetta ja pelaajia varten. Menestymiseni lasten valmentajana mitataan sillä, miten hyvin olen pystynyt auttamaan pelaajiani; muu on toisarvoista.”

***

Erkko Meri (@ErkkoMeri)

Kategoriat:Haastattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s