Valmennus

Ymmärrämmekö pitkäjänteisyyden merkityksen?

Luin pari viikkoa sitten Kauppalehden juttua HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahdesta. Lukiessani aloin pohtimaan, että suomalainen pelaajakehitys tarvitsisi kipeästi omat akiriihilahtensa – ja se tarvitsee niitä paljon.

Riihilahti linjaa haastattelussa, että harjoitusolosuhteet ja valmennus ovat kaiken perusta. Hyviä juttuja, mutta kovin syvällisiä nämä puheet pelaajakehityksestä eivät ole. Huomioni kiinnittikin se, mitä puhuttiin itselleni vieraammasta aiheesta, liiketoiminnasta. Riihilahti kertoo siitä, miten HJK:ssa budjetti laaditaan aina myös kolmen vuoden jaksoissa – vaikka väliin sattuisikin huonompi vuosi niin kolmen vuoden jakson pitäisi olla kuitenkin aina voitollinen. Lisäksi Riihilahti kertoo vuosistaan Saksassa, missä liiketoiminta suunniteltiin ja toteutettiin millintarkasti välittämättä ulkoisista tekijöistä. Tavassa millä HJK:sta on rakennettu taloudellisesti menestyvä seura on mielestäni kyse pitkäjänteisyydestä – Riihilahti on ymmärtänyt sen merkityksen liiketoiminnassa, mutta onko juuri kukaan ymmärtänyt sitä pelaajakehityksessä?

Ovatko huippupelaajakehitykseen suuntauneet valmentajat ja seurat unohtaneet tavoitteenasettelun merkityksen omalle toiminnalleen? Voisimme alkaa seuraamaan paremman puutteessa Transfermarkt-sivuston avulla, minkä tasoisissa seuroissa ja sarjoissa kasvattamamme pelaajat pelaavat 23-vuotiaana kun viimeistään valmiudet pelata ammattilaissarjaa ulkomailla tulisi olla kunnossa. Asettamalla tavoitteen riittävän pitkälle, välttäisimme muutaman sudenkuopan.

Ymmärtäisimme, että päivittäisen perustyön laatu on ratkaisevin tekijä siinä, tuleeko pelaajasta hyvää vai ei. Saisimme mittariimme mukaan aikaisin breikkaavien lisäksi Sauli Väisäsen tai Pyry Soirin tapaiset pelaajat, jotka pelaavat ensimmäiset nuorisomaaottelunsa vasta parikymppisenä välittämättä Postin hukkaamista poikamaajoukkuekutsuista. Alkaisimme junioripelaajien sen hetkisen tason lisäksi arvostamaan prosessia, joka vie kohti ammattilaisuutta. Siihen liittyy kysymyksiä, onko pelaaja riittävän nöyrä lajin vaatimuksille ja ymmärtääkö pelaaja kuinka paljon pallokosketuksia ammattilaisuus vaatii.

Transfermarket

Juniorivalmentajien ja seurojen toiminnan laadun mittari voisi olla se, minkä tasoisissa sarjoissa pelaajat pelaavat. Transfermarkt-sivustolta näkee suomalaiset ulkomailla.

Paljon puhutaan pelaajapoluista, ja ehkä olemme nähneet ne tähän asti liian suorana viivana. Emme ehkä ole ymmärtäneet, että pelaajapolun varrelle mahtuu vaikeuksia ja pettymyksiä. Hyvät nopeusominaisuudet omaavalla pelaajalla voi olla ongelmia lajin vaatiman nopeuden, tilanteiden ennakoinnin ja reagoinnin kanssa. Tai teknisesti hyvän syötön ja ensimmäisen kosketuksen omaavan pelaajan peliä voi vaikeuttaa se, että hän hakeutuu pelattavaksi järjestäen vastustajan etupuolelle, josta häntä on helppo kontrolloida. Olennaista on ymmärtää, että nämä eivät ole pelaajan lopullista tasoa määrittäviä tekijöitä, vaan asioita joita voi harjoituttaa. Valmentajan tehtävä on auttaa pelaaja esteiden yli, eikä kiertää niitä sivusta.

Pelaajien, pelaajien vanhempien ja valmentajien on vaikea suhtautua pettymyksiin. Siihen vaikuttaa olennaisesti se, että junioriurheilu nähdään niin paljon status-kysymyksenä. Näitä statuksia voi olla esimerkiksi vuotta vanhempien joukkueessa pelaaminen (vaikka peliaikaa ei aina tulisi) tai heti ensimmäisissä poikamaajoukkueissa mukana oleminen. Osasta vanhemmista ja valmentajista on tullut pelaajien asianajajia, jotka ovat valmiita poistamaan esteitä, jotta näitä statuksia saavutettaisiin. Poikamaajoukkuekutsun jäädessä matkalle, ensimmäinen reaktio on raivo valitsijoita kohtaan. Ylipäänsä syyt pettymykseen nähdään ulkoisissa tekijöissä.

Asia ei kuitenkaan ole tässäkään kohtaa niin mustavalkoinen. Pitäisin itse asiassa jopa hyvänä sitä, että pelaaja kohtaa juniorivuosinaan ainakin yhden isomman pettymyksen. Jos poikamaajoukkueen tapahtumasta pois jääminen on uralla yksi askel taaksepäin, niin käsittelemällä pettymys oikein voi ottaa kaksi askelta eteenpäin. Yleensä reaktiona on kuitenkin luovuttaminen, ja siirtyminen asioiden pariin, joista palkinnon saa helpommin ilman pitkäjänteistä työtä.

Seurojen ja valmentajien täytyy pohtia, olemmeko myös itse luoneet olosuhteet tavoitella statuksia perustamalla joukkuetoiminnan rinnalle erilaisia talentti- ja kykyryhmiä, joissa harjoitellaan pienimmillään muutaman pelaajan ryhmissä. Tällaiset rajatut ryhmät antavat pelaajille ja vanhemmille väärän kuvan.

Ongelma talenttiryhmissä liittyy olennaisesti itse lajin luonteeseen. Pelaaminen tulisi olla aina suhteessa pelitilanteeseen ja yhteistyön kontekstissa. Jos pelissä pallollisella pelaajalla on prässi, pallollinen ei voi ratkaista tilannetta yksin vaan yläpuolella olevan pelaajan on tehtävä tukiliike alaspäin, jotta pystytään säilyttämään pallonhallinta. Tai puolustaessa keskialueella pelaajan täytyy pitää ensin huoli, ettei joukkueen kannalta vaaralliselle alueelle eli keskikenttälinjan selustaan pääse pelaamaan ennen kuin tämä voi yrittää esimerkiksi syötönkatkoa vastustajan etupuolelta. Pelaaminen on siis jatkuvaa havainnointia, päätöksentekoa ja sen pohjalta toimimista. Kun harjoittelemme pienissä ryhmissä, harjoittelu menee usein siihen, että teemme yksittäisiä suorituksia toisensa perään. Syöttö, ensimmäinen kosketus ja maalinteko. Sama uudestaan kerta toisensa jälkeen, muuttuvan pelitilanteen paine tehdä havainnointia ja päätöksiä puuttuu täysin.

Näen ongelmalliseksi myös sen, että muutama pelaaja eriytytetään harjoittelemaan erilleen joukkueen toiminnasta. Jalkapallossa on 13-vuotiaasta lähtien kentällä 11 saman joukkueen pelaajaa, mikä on miltei puolet enemmän kuin jääkiekkossa tai salibandyssä, ja jo tämä on peruste sille, miksi joukkueen täytyy olla jalkapallossa toiminnan peruskivi. Vaikka harjoitutamme esimerkiksi lähimpien pelaajien havainnointia ja yhteistyötä, on sen tarkoitus loppuviimein se, että joukkue saa pallon haluamalleen alueelle esimerkiksi kymppialueelle kylkipeliasentoon tai, että joukkue saa syötönkatkoja etupuolelta keskialueella, jolloin joukkue saa maalipaikkoja vastahyökkäysten kautta. Yksikään pelaaja ei ole kollektiivia suurempi ja eriyttämällä muutaman pelaajan harjoittelemaan erilleen, annamme valmentajina väärän kuvan tästä pelaajillemme.

Talenttiryhmät sekä pettymyksien ja vaikeuksien olematon sietokyky liittyvät pohjimmiltaan kiireeseen. Tehoharjoittelussa tekemillä maalintekotoistoilla ja esteitä pelaajan tieltä raivaamalla, saattaa pelaajamme olla hieman lähempänä lapsitähteyttä. Tämä ei saa olla kuitenkaan toiminnan lähtökohta.

Olennaisen äärellä olemme, jos ymmärrämme että tehoharjoituksissa tehtyjen toistojen sijaan tärkeämpää olisi, jos pelaajaa autettaisiin koko ajan hoksaamaan, miten hän toimii osana joukkuetta. Ymmärtämään merkityksen siihen, valitseeko pelaaja 1v2-tilanteessa haastamisen vai syötön kymppialueelle yläjalkaan – joukkueen tavoitteen mukaisesti. Tai ymmärtämään sen merkityksen, miksi joukkue hoitaa yhdessä harjoituksissa käytetyt varusteet takaisin paikalleen treenin jälkeen. Minä, minä, minä vai me. Talentti- ja kykyryhmillä saa varmasti nopeammin tuloksia aikaan, mutta toimimalla pitkäjänteisesti asioiden merkityksiä selittäen ja pelaajan omaksumiskyky huomioiden, saamme varmasti aikaan isompia asioita.

Pitkäjänteisyys toiminnassa ei tarkoita sitä, että pelaajilta vaadittaisiin vähemmän – päinvastoin. Vaikka valmennustietoutta on paljon saatavilla, yksikään seura Suomessa ei ole vielä pystynyt luomaan toimintoja, jotka tuottaisivat merkittävästi parempia pelaajia. Itse asiassa meidän valmentajien ja seurojen on syytä pohtia, meneekö edelleen pelaajia putkemme läpi sen kummempia ajattelematta. Pelaajamme saattavat pelata harjoituksissa kovatempoisia pienpelejä, mutta riittääkö se kehittymään pelaajana merkittävästi?

Yksi suurimpia asioita, mitä olen valmentamisesta ja pelaajakehityksestä viime aikoina ymmärtänyt on se, että pelaajat tarvitsevat kehittyäkseen kokemuksia. Joukkueharjoituksissa valmentajan toiminnan tulisi perustua sanaan ”kokeile”. Esimerkiksi, jos harjoittelemme vartiointia puolustaessa, pelaajaa voi auttaa kysymällä havainnoimaan ketä pelaajaa hänen pitäisi vartioida. Kun vartioitava pelaaja on havainnoitu ja perusteet sille ymmärretty, voi valmentaja kehottaa pelaajaa kokeilemaan vartioida enemmän sivusta kuin vastustajan takaa. Jos pelaaja saa heti asiaa kokeiltuaan välittömänä palautteena onnistumisen eli riiston etupuolelta, hän todennäköisesti näkee siinä hyödyn pelaamiseensa ja toteuttaa asiaa myös seuraavissa tilanteissa. Jos pelaaja ei vielä ole valmis omaksumaan asiaa, täytyy odottaa otollisempaa hetkeä.

Tämän tyyppinen valmentaminen vaatii pitkäjänteistä ajattelutapaa. Valmentajan kannalta helpompaa olisi kertoa käskyt yhteisesti koko joukkueelle, mutta silloin oppimisen kannalta olennainen eli merkitysten pohtiminen ja ymmärtäminen jää pois. Jossain vaiheessa kävisi myös varmasti niin, että valmentaja ihmettelisi miksei hänen harjoituksena siirry peleihin.

Joukkueharjoituksissa pelaajan pitää saada tällaisia kokemuksia harjoitteesta ja päivästä toiseen. Lisäksi tarvitsemme paljon muitakin pitkäjänteisiä toimintatapoja. Esimerkiksi SJK:ssa laadukkaan ja systemaattisen kestävyysharjoittelun kautta on päästy siihen, että junioreista edustusjoukkueeseen siirtyvän pelaajan tiedetään olevan kestävyysominaisuuksiltaan valmis pelaamaan Veikkausliigaa. Myös Ilveksen päävalmentaja Jarkko Wiss on kiitellyt sitä, että Seinäjoelta heille siirtyneet pelaajat ovat poikkeuksetta hyvässä kunnossa. Tällainen tilanne ei synny itsestään, vaan vaatii enemmän kuin yhden vuoden johdonmukaista toimintaa sekä pelaajalle paljon kokemuksia ja ärsykkeitä harjoittelussa.

Pystyisimme varmasti kasvattamaan merkittävästi parempia pelaajia, jos muuttaisimme ajattelutapaamme siihen suuntaan, että tiettyjen toimintojen toteuttaminen pelaajan arjessa ulkoisista tekijöistä huolimatta vie huipulle – jos on viedäkseen. Suomessa seurojen valmennuslinjaukset tuntuvat muuttuvan kerran vuodessa, joten vaatimus pitkäjänteisestä johdonmukaisesta toiminnasta lienee liikaa.

Aleksi Piirainen

***

Aki Riihilahden haastattelu Kauppalehdessä

Kategoriat:Valmennus

1 reply »

  1. Mistä johtuu kyläseuran alemmuuskompleksi Klubia kohtaan? Klubilla on olosuhteet kunnossa. Miten Käpylässä? Omistaako seura kuplahallin tai Musta Pekka areenan? Kenelle menee kyseisten kenttien vuokrat, seuralle vai yksityishenkilöille? Kuinka paljon kilpajoukkueet maksavat kenttävuokria yksityishenkilöille?
    Kiinnostaisi myös tietää, miten bloginpitäjän oma pelaajienkehitys? Onko oma joukkue menestynyt hyvin ALUESARJASSA? Ennenkuulumatonta kilpajoukkueelta seurassa, jossa propagandakoneisto on jo vuosia jauhanut omasta erinomaisuudesta.
    Suosittelisin bloggaajaa keskittymään oman pesän puhdistamiseen ja sen jälkeen ”jeesustelemaan” muiden seurojen pelaajakehityksestä. Käsittääkseni Klubilla on edelleen eniten pelaajia eri ikäkausi maajoukkueissa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s