Valmennus

Urheiluperheiden opit suomifutikselle

Saksassa FC Hansa Rostockin akatemiassa vaikuttanut suomalaisvalmentaja Olli Orvasto totesi Suomeen palattuaan pienellä kärjistyksellä osuvasti, että saksalaisesta koululuokasta haluavat jalkapalloammattilaisiksi Bundesliigaan ne, jotka pelaavat jalkapalloa seurassa – mutta myös ne jotka eivät pelaa.

Saksassa – kuten muissakin isoissa jalkapallomaissa – lapset ja nuoret näkevät viikoittain huippupelaajien pelaavan isojen yleisömäärien keskellä. Olli Orvasto kertoo esimerkiksi St. Paulin peleissä vallitsevasta tunnelmasta: yleisön mylviessä ja AC/DC:n Hells Bellssin pauhatessa ennen peliä, voi aika monelle tulla tunne, että tuolla kentällä haluaisin olla pelaamassa joku päivä. Lisäksi lapset näkevät tavallisia ihmisiä; taksikuskeja, tarjoilijoita tai vaikka koodaajia, jotka suhtautuvat intohimoisemmin jalkapalloon ja urheiluun kuin Suomessa keskimääräinen yläasteen liikkunnanopettaja. Nämä intohimoisesti lajiin suhtautuvat tavalliset ihmiset aiheuttavat sen kulttuurin, että lapset ja nuoret näkevät jalkapalloon panostamisen ja ammattilaisuuteen pyrkimisen täysin normaalina.

Suomessa tällaista yhteiskunnan sisään rakennettua huippu-urheilua ruokkivaa kulttuuria ei valitettavasti vielä ole. Väitän kuitenkin, että pienoismuodossa sitä löytyy urheiluperheistä, joiden vanhemmista toinen tai molemmat ovat toimineet pitkään urheilun parissa ammatikseen. Parhaat esimerkit urheiluperheistä lienevät Markkaset ja Eremenkot. Lauri ja Eero Markkasen taustalla on vahvasti vaikuttanut se, että molemmat sekä isä ja äiti ovat entisiä maajoukkuetason koripalloilijoita. Eremenkojen futisveljesten isä on kaikkien tuntema Alexei Eremenko sr ja äiti on entinen Neuvostoliiton maajoukkuevoimistelija.

Olen valmentanut kohta seitsemän vuotta jalkapalloa ja koko sen ajan olen ollut kiinnostunut tästä ilmiöstä, missä urheiluperheiden lapsista tulee hyvällä prosentilla huippu-urheilijoita. KIHU:n johtaja Sami Kalaja avaa urheiluperheitä tässä erinomaisessa blogitekstissään Lauri Markkasesta, jatkan ajatuksia hieman.

Pallopelit eivät ole kaaos, missä pelitilanteet toistuvat siten, ettei kukaan pysty ennustamaan, mitä tulee tapahtumaan. Pallopeleissä tilanteista löytyy selviä säännömukaisuuksia, joten paras tapa oppia hyväksi pelaajaksi on saada välitöntä palautetta pelaamisestaan. Yksi selittävä tekijä urheiluperheiden lapsien paremmuudelle on varmasti se, että he ovat saaneet todella paljon palautetta suorituksistaan arkisissa pihapeleissä. ”Kokeile astua viimeinen askel lyhyempänä ennen potkua!” ”Ennen ensimmäistä kosketusta kokeile vilkaista missä on tyhjä tila!” Tällaiset pienet vinkit kun toistuvat päivästä ja viikosta toiseen, lapsi muokkaa tekemistään koko ajan siihen suuntaan, että hänestä kehittyy paremmin peliä ymmärtävä pelaaja, jolla on kaikki pelaamisen vaiheet havainto->analyysi->päätöksenteko->toiminta hyvällä tasolla. Tärkeää on muistaa, että tällainen palautteenanto onnistuu vain, jos vanhemmalla on pitkä kokemus pelistä.

Toinen asia, mikä vaikuttaa vahvasti urheilijaperheiden lapsiin on mielestäni vieläkin merkittävämpi.

Ei-urheilijaperheissä saatetaan ajatella, että lapsen tai nuoren tulisi olla kaikessa tasaisen hyvä. Koulussa pitäisi tulla keskivertoa parempia numeroita, kaverisuhteita pitäisi olla paljon, pitäisi osata lumilautailla. Pitäisi ja pitäisi. Totuus on kuitenkin se, että urheilussa huipulle pääseminen vaatii pienestä pitäen valintoja, joista varmasti kärsivät jossain vaiheessa koulumenestys ja kaverisuhteet – ja se lumilautailu. Kompromisseja ei voi tehdä.

Urheiluperheissä lasten polku kulkee koko ajan rauhallisesti kohti huippu-urheilua ylä- ja alamäkineen. Urheiluperheissä ymmärretään, että hyväksi urheilijaksi on vaikea päätyä kulkemalla sitä kuuluisaa kultaista keskitietä, vaan harjoittelu vaatii äärimmäistä paneutumista, josta voi kärsiä välillä muut elämän osa-alueet. Tavoitteelliset arvot ja tavat siirtyvät perheen kulttuurin kautta lapsien toimintaan päivittäisessä arjessa.

Kuten aiemmin totesin, Suomessa ei ole jalkapallon osalta koko yhteiskunnan kattavaa kulttuuria tavoitteellisuuteen. Urheiluperheiden lisäksi meillä pitäisi olla paljon enemmän seuroja – tai ainakin joukkueita – joiden toimintaympäristö olisi todella kilpailullinen ja tavoitteellinen. Jos lapsella tai nuorella ei ole mahdollista saada yhteiskunnasta tai perheestään vaikutteita, niin pitäisimme ainakin huolen, että joukkueen tapahtumissa lapsi saa toimia tällaisessa ympäristössä. Pelaajan kasvaessa tavoitteelliseen kulttuuriin, auttaisimme myös siinä samalla vanhempia toimimaan urheilusta innostuneen lapsen kanssa paremmin, jotta unelmien saavuttaminen olisi mahdollista. Itse ajattelen, että urheilijan elämästä täytyy antaa mahdollisimman ”normalisoitu” kuva pelaajille. Se tarkoittaa sitä, että urheilijan valintoja esimerkiksi ruokavalion suhteen ei nähtäisi niinkään uhrauksina, vaan nuorelle urheilijan alulle normaalina tapana toimia. Urheilijan elämäntavoilla eläisi seuran valmentajat, seuran kasvattamat maajoukkuepelaajat ja koko yhteisö ympärillä. Itse olen tuonut näitä asioita pelaajien tietoisuuteen jo viime kirjoituksessani mainitsemillani ”Urheilijaksi kasvaminen” -luennoilla, jotka ovat olleet hyviä tilaisuuksia nostaa esiin nuorten huippupelaajien urheilijan arkea.

Takaisin asiaan. Ei, kilpailullisilla ja tavoitteellisilla seuroilla tai joukkueilla en tarkoita tässä tapauksessa niitä, joiden kuvaukseen Twitterissä on lisätty sana ”kilpajoukkue”.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden arvot henkisivät tavoitteellisuutta ja kilpailullisuutta. Tällaisissa seuroissa jalkapalloon ja harjoitteluun hurahtanutta lasta ei heti ensimmäiseksi rajoitettaisi esimerkiksi ”entä muut harrastukset?”, ”varo ettet pala loppuun” -lauseilla vaan seuran kulttuuri antaisi oletuksen lapselle, että lähes kaiken ajan viettäminen pallon kanssa on sekin ihan normaali tapa toimia. Tällaisissa seuroissa toiminnan tavoitteena ei olisi seuraava peli, vaan valmentajan tehtävä olisi valmistaa pelaajia systemaattisesti kohti sitä, että pelaajilla olisi jalkapallon ammattilaisura vaihtoehtonaan kun sen valinnan aika on.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärrettäisiin että vaatimustaso ja kilpailu ammattilaismaailmassa tulisi olemaan niin kova, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä valmistamaan pelaajia kohti sitä. Olen nähnyt valmentajaurani aikana satoja muiden vetämiä harjoituksia ja esimerkiksi talvisin hallin eri puolikkailla treenaavien suurinpiirtein samantasoisten pelaajien ero tekemisen tasossa voi olla dramaattinen. Toisella puolikkaalla pelaajat joutuvat yrittämään koko ajan parhaansa, koska heiltä vaaditaan ryhdikästä olemusta ja katsetta valmentajaan kun jokin asia käydään läpi. Tai koska valmentaja puuttuu heti asiaan, jos esimerkiksi syöttödrilleissä eläytymisen ja yrittämisen taso ei ole 100%.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joissa ymmärretään että harjoituksissa pelitempon täytyy olla koko ajan kansainvälisellä tasolla ja että pelaajien täytyy pienestä pitäen oppia menemään tilanteisiin kovaa. Jos yrittämisen taso tai pelitempo tippuu edes hetkellisesti harjoituksissa, valmentajan täytyy vaatia se takaisin ylös. Olen nähnyt valmentajaurani aikana kymmeniä junioreiden turnauksia Euroopassa ja esimerkiksi ruotsalaisten ja suomalaisten joukkueiden välillä yksi ero on todella selvä. Ero on siinä, että ruotsalaiset pyrkivät tekemään pelaamisen vastustajalle mahdollisimman turhauttavaksi ja vaikeaksi. Esimerkiksi jos pallo on menossa selvästi rajasta yli heitoksi, ruotsalaiset vielä siinäkin vaiheessa repivät ja kolhivat vastustajaa menemättä kuitenkaan törkeyksiin tai kostoihin. Sama toistuu kulmatilanteissa ja muissa pelitilanteissa, kropan ja käsien käyttö kamppailuissa on eri tasolla. Tätä näkee suomalaispelaajien otteissa todella harvoin. Poikien maajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola kommentoi vastikään pelatun Suomen U16-maajoukkueen turnauksen jälkeen, että suomalaiset häviävät kaksinkamppailuissa vastustajille. Kaksinkamppailuja ei oltu hävitty juuri sillä, hetkellä vaan jo vuosia aiemmin, kun pelaajat eivät ole kasvaneet koko pelaajapolkuaan kulttuurissa, jossa harmaalla alueella pelaamista ja intensiteettiä olisi vaadittu valmentajan toimesta.

Tarkoitan seuroja ja joukkueita, joiden pelaajat saisivat säännöllisesti ottelun jälkeen tarkan ja yksityiskohtaisen palautteen omasta pelaamisestaan WhatsApp-viestinä puhelimeen. Tällä tavoiteltaisiin pienoismuodossa samaa kuin urheiluperheiden pihapelien välittömässä palautteessa: pelaaja saisi seuraavalle viikolle vinkkejä, mihin asioihin keskittyä harjoituksissa ja miten hän lähtisi muokkamaan omaa toimintaansa, jotta hänestä tulisi parempi pelaaja. Aikaresursseihin tämä ei Suomessa kaatuisi, koska päätoimisia jalkapallovalmentajia lienee suhteessa pelaajamäärään enemmän kuin muualla Euroopassa.

Suomessa harva nuori pelaaja ymmärtää, että joukkueharjoituksiin asiat tullaan tekemään täydellä yrittämisen tasolla ja halulla oppia uutta. Jos seurojen ja joukkeuiden toimintaympäristössä kaikki tekijät ohjaisivat kohti tavoitteellisuutta, väitän että näkisimme paljon enemmän jalkapalloon hurahtaneita lapsia, jotka nauttivat pallon kanssa tekemisestä tunteja laskematta, ja joiden silmistä paistaisi joukkueharjoitusten opetushetkillä kiilto ”opeta mut paremmaksi jalkapalloilijaksi”.

Aleksi Piirainen

Kategoriat:Valmennus

2 replies »

  1. Eli kärjistetysti voi sanoa, että joukkueiden valmentajat ovat suuntaa antamassa, ei kehittämässä yksilöä. Yksilönkehitys tapahtuu ”urheiluperheiden” tieto-taidon pohjalta. Raikasta tekstiä, sillä useissa seuroissa vanhempia ”kielletään” ohjeistamasta lastaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s