Valmennus

Olemmeko ylpeitä pelaajakasvatuksesta?

Joel Pohjanpalo pelasi ensimmäisen ottelunsa PK-35:ssa jo alle 6-vuotiaana. Pohjanpalo vietti punamustissa peräti kuusi vuotta, joiden aikana hän kehittyi jalkapalloilijan alkuna merkittävästi. Yhtenä hienoimmista hetkistä PK-35:ssa Pohjanpalo muistaa Helsinki-cupin voiton Olympiastadionilla 8-vuotiaiden sarjassa. PK-35:sta Joelin matka jatkui 11-vuotiaana HJK:hon, jossa hän kasvoi Veikkausliiga-pelaajaksi. Maalitykin PK-35:sta alkanut tie on johtanut aina Bundesliigaan ja Suomen maajoukkueeseen asti.

Tämäntyylinen teksti voisi löytyä helsinkiläisen jalkapalloseura PK-35:n nettisivuilta ja seuran harjoituskeskuksesta Pihlajamäestä. Voisi. Sellaista ei kuitenkaan löydy. PK-35 ja Pohjanpalo ovat vain yksi pieni esimerkki. Moni muukaan suomalainen futisseura ei mainitse omilla sivuillaan esimerkiksi seurassa pelanneita maajoukkuepelaajia tai uutisoi säännöllisesti kasvattamiensa pelaajien otteista ammattilaiskentillä. Jos maininta tai uutinen on, sen löytäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Miksi seurat eivät nosta selkeämmin esiin meritoituneita omia kasvattejaan? Miten arvostus ja ylpeys omaa pelaajakehitystyötä kohtaan näkyy arjessa?

Juniorityö on kaiken perusta. Rakkaus lajiin ja kiinnittyminen omaan harrastukseen tapahtuu pääsääntöisesti jo ensimmäisessä seurassa. Yksi olennaisimpia tekijöitä jalkapalloilijana kasvamisen prosessissa on se, minkälaista pätevyyttä pelaaja kokee lapsivaiheessa ja kuinka vahva sitoutuminen lajiin syntyy ensimmäisten vuosien aikana. Ensimmäisiin jalkapalloharjoituksiin tullessaan lapsipelaaja on eräänlainen tabula rasa, tyhjä taulu, jonka jalkapalloidentiteetti alkaa vähitellen kehittyä ja rakentua harjoitus harjoitukselta, kokemus kokemukselta. Ilman ensimmäisessä seurassa syntynyttä rakkautta lajiin ei tule pääsääntöisesti yhtään maajoukkuepelaajaa, harvoin muutakaan pelaajaa.

Kokonaiskuva ei  merkittävästi muutu, olipa pelaaja viettänyt seurassa kolme, viisi tai vaikkapa kahdeksan vuotta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja jokainen vuosi on tärkeä. Kehittymisprosessin palapelin jokaisella osalla on oma paikkansa. Ensimmäisessä joukkueessa on saattanut olla esimerkiksi erityisen innostava valmennus, joka on sytyttänyt kipinän peliä kohtaan. Tämä olennainen merkitys ei katoa mihinkään, vaikka seura vaihtuisi pian muutaman vuoden jälkeen niin sanottuun akatemiaryhmään, jossa puolestaan saattaa lajirakkauden syventämisen rinnalla korostua teknis-taktisten asioiden opettaminen. Tarvitsemme suomalaisessa jalkapallossa niin alkuinnostuksen sytyttäjiä, taidon kehittäjiä kuin pelaajaprofiilin jalostajiakin. Jokaisella kehittymisen portaalla tarvitaan hieman erilaisia painotuksia ja erilaista osaamista. Yhden ja saman seuran voi olla hankala toteuttaa niitä kaikkia. Seuran tekemän työn arvo ei katoa mihinkään, vaikka pelaaja jossain vaiheessa vaihtaisikin seuraa.

Tiettyyn jalkapalloseuraan liittymisen taustalla on monesti aivan muita syitä kuin se, kuinka monta ammattilaista seurasta on noussut tai ketkä Huuhkajat-pelaajat ovat pelanneet kyseisessä seurassa. Seuraan liittymisen syillä ei ole kuitenkaan merkitystä sen suhteen, tulisiko seuran pitää ääntä omista kasvateistaan. Totta kai pitäisi. Muulla spekulointi on turhaa. Kaikki palautuu identiteettiin ja seurayhteisön oman arvon tuntemiseen. Pelaaja on usein oman seuransa ja yhteisönsä arvojen ja toiminnan ilmentymä, ympäristönsä tuote. Tai jos seuroja on ollut useita, niin eri ympäristöjen antamien vaikutteiden summa.

Osoittamalla ylpeyttä kasvattamistaan pelaajista seura tunnustaa samalla arvoa omalle ympäröivälle yhteisölleen sekä seuraihmisille ja näiden tekemälle työlle. Maajoukkuepelaajat ovat tässä suhteessa usein toiminnan näkyvin, muttei ainoa, tulos. Ensin tulee oman yhteisön ylpeys, sitten muiden, ulkopuolisten tahojen, arvostus – nimenomaan tässä järjestyksessä. Ei voi olla muiden arvostusta ilman ylpeyttä omaa toimintaa kohtaan.

Helsinkiläinen MaSu-Basket on kahden kansainvälisesti korkeatasoisen koripalloilijan, Petteri Koposen ja Sasu Salinin, kasvattajaseura. Seuran ylpeyden näistä omista kasvateista, Susijengin avainpelaajista, aistii monessa paikassa: seuran nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja jopa Malmin Palloiluhallilla, jonka seiniä koristavat suuret maalaukset seuran juniorityön helmistä. MaSu-Basket on ylpeä omasta roolistaan kasvattajana; Espoon Honka on puolestaan vastannut Koposen ja Salinin täydellistämisestä pelaajina kohti Euroopan suursarjoja, joissa kehittymisprosessi on jatkunut ja jatkuu. Joka viikko MaSu-Basketin junioripelaajat, mahdolliset tulevat petterikoposet ja sasusalinit, pelaavat ja harjoittelevat Malmilla idoliensa ”valvovan silmän” alla. Seurakulttuuri ja ylpeys omasta työstä ovat tässä ja nyt. Tuollaiselle arjen ylpeydelle on tilaa myös suomalaisessa jalkapallossa.

Masu-Basketin Facebook-sivun kansikuva: seuran omat kasvatit Petteri Koponen ja Sasu Salin.

Suomi-futiksesta löytyy aina silloin tällöin esimerkkejä kasvatustyön kunnioituksesta: Palloliitto mainitsee toisinaan (miksi ei aina?) nuorisomaajoukkuevalintojen yhteydessä pelaajien ensimmäiset seurat ja monet seurat saattavat palkita edustusjoukkueen otteluiden yhteydessä ansioituneita juniorijoukkueita ja –pelaajia. Tämäntyyliset teot ovat suuria pieniä asioita, joiden merkitystä ei saisi koskaan väheksyä. Ensin mainittu esimerkki ilmineeraa, että maajoukkuepelaajat eivät vain tupsahda jostakin, vaan kaikilla pelaajilla on tausta ja historia jossain seurassa. Jälkimmäinen tilanne taas korostaa sitä, että vaikka edustusjoukkue on usein seuran keulakuva ja lippulaiva, juniorityö on se organisaatiota koossapitävä perusta, jonka päälle muu toiminta rakennetaan.

Tarvitsemme jalkapalloarjessa laadukkaan, pitkäjänteisen ja tietoon perustuvan työn lisäksi myös tarinoita. Nuo tarinat syntyvät juuri laadukkaan arjen, päivittäisen työn, seurauksena. Miten esimerkiksi pienen kaupunginosaseuran pelaajasta kasvoi nuorten maajoukkuepelaaja? Minkälaisia valintoja ja päätöksiä pelaaja teki panostaessaan jalkapalloon? Minkälaista arjen harjoittelu oli? On seuran ja sen ihmisten vastuulla välittää tietoa hienoista tarinoista uusille sukupolville ja jalkapalloihmisille. Tarinoissa on myös yksi valtava hyöty: niissä piilee oppi siitä, mitä menestys vaatii ja mitä sen eteen on tehtävä. Seurojen on osattava olla ylpeitä omista menestystarinoistaan, vaikka ne tuntuisivatkin pieniltä koko jalkapallon kokonaisuudessa. Jokainen maajoukkuepelaaja, aikuisten tai nuorten, pitää sisällään oman opin kehittymisprosessista. Tarinat eivät synny taikatempuilla tai yksittäisillä ”tempauksilla”, vaan niiden taustalla on aina looginen, vaihe vaiheelta rakentunut kehitys- ja oppimisprosessi, jossa on tehty tietoisia valintoja.

Seurat eivät kasvata vain pelaajia. Ne muovaavat ja kehittävät myös ihmisiä, jotka yhdessä muodostavat yhteisön. Ylpeys on ihmisen ja yhteisön korostunutta itsetietoisuutta; tietoisuutta siitä, mitä kukin taho – esimerkiksi pelaaja, valmentaja tai muu toimija – on antanut lajille ja tehnyt pelin hyväksi. Mutta ylpeys ei tarkoita tyytymistä vallitsevaan tilanteeseen. On tärkeää muistaa, että se tarvitsee vastavoimakseen ja tuekseen kriittisyyttä. On osattava olla ylpeä siitä, mitä on saavuttanut ja kriittinen sen suhteen, mitä on jäänyt saavuttamatta. Ilman kriittisyyttä ylpeys jää vain hetkelliseksi ja ilman ylpeyttä kriittisyys on kuluttavaa. Palvelemme peliä olemalla sopivan kriittisiä omaa toimintaamme kohtaan. Näin saamme ennemmin tai myöhemmin aihetta myös ylpeyteen.

Kuinka usein olet kuullut esimerkiksi maajoukkuepelaajan kiittävän tai muistavan omaa kasvattajaseuraansa? Ylpeys hyvästä juniorityöstä ei koske vain seuroja. Tarvitaan myös pelaajien tuntemaa arvoa ja ylpeyttä omaa kasvattiseuraa tai –seuroja kohtaan. Tuo arvostus ja ylpeys on lisäksi osattava ilmaista. Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta: seuran ja pelaajan saumattomasta liitosta. Jokaisella pelaaja on juuret jossain seurassa. Jalkapallo on sosiaalinen ja kollektiivinen elämänmuoto, jossa yhtäkään yksilöä ei voi erottaa yhteisöstään, seurastaan. Tulen muistamaan hyvin pitkään, miten kauniisti ja kristallinkirkkaasti entinen Veikkausliiga-pelaaja (FC Honka ja SJK) ja nuorten maajoukkueissa esiintynyt Jussi Vasara[1] kuvaili omaa kasvattajaseuraansa Malmin Palloseuraa ja sen merkitystä. Kommentti tiivistää koko tämän blogikirjoituksen aiheen. Siihen ei tarvitse lisätä yhtään mitään. Siinä on kaikki.

”MPS on minulle todella rakas seura. Kaikki valmentajat, joita minulla on ollut siellä, ovat olleet erittäin hyviä. Mahtavia tyyppejä, joita muistelen todella lämmöllä. Tulen aina olemaan Malmin Palloseuran kasvatti ja sitä saakin aina toitottaa, kun välillä sanotaan, että olen HJK-kasvatti. Tämä on tullut monta kertaa esiin ja aina pitää ilmoittaa, että olen MPS:n kasvatti. Se on minulle iso asia.”

Erkko Meri

***

[1] Jussi Vasaran haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=lK1NdUEc9ls, Vasaran viitattu kommentti kohdasta 2:40 eteenpäin

* MaSu-Basketin kuvan käyttöön saatu lupa seuralta

Kategoriat:Valmennus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s