Mielipide

Turhautumista nykytilanteeseen – kannanotto suomalaisen jalkapallon ahdinkoon

Suomalainen huippupelaajakehitys jalkapallossa on isossa kriisissä. Meidän on tehtävä isoja muutoksia toimintaamme, jotta pystymme kuromaan eroa Euroopan huippuihin tai edes keskitason maihin verrattuna.

Jotta isojen muutosten tekeminen olisi mahdollista, meidän valmentajien tulisi ensiksi ajattelussamme käydä läpi minkälainen peli jalkapallo on, ja mitä ominaispiirteitä siihen liittyy. Ennen kuin otamme seuraavia askeleita eteenpäin meidän olisi oleellista ymmärtää, että jalkapallo on peli, jossa korostuu erityisesti tilanteen tunnistaminen.

Pelaaja tekee koko ajan pelatessaan valintoja, joiden pitäisi laadukkaalla jalkapalloilijalla pohjautua aina havaintoon siihen liittyen, mitä ympärillä tapahtuu. Meidän täytyy asettaa rima korkealle jalkapalloymmärryksemme tason osalta, eli meidän jalkapallovalmentajien tulisi käydä pitkä ajatusprosessi läpi millaisista havainto-> analyysi -> päätöksenteko -> toiminta -ketjuista pelaaminen kentällä koostuu ja mitä asioita pelaajien kanssa käydään läpi missäkin ikävaiheessa. Esimerkiksi 12-vuotiaalta keskikenttäpelaajalta voi vaatia jo sitä, että pelaaja pystyy havainnoimaan, onko pallollinen toppari prässin alla vai ei. Jos kovaa prässiä ei ole, niin keskikenttäpelaajan pitäisi pystyä liikkumaan diagonaalikulmaan sellaiseen asemaan, että pystyy ohittamaan vastustajan linjan 1. kosketuksella. Tai vaihtoehtoisesti liikkua siten että avaa muille, paremmassa asemassa oleville pelaajille, syöttösuuntia. Tähän esimerkkiin kun saamme vielä taustalle systemaattisen valmennusprosessin, jossa pelaaja päivittäin saa pienpeliharjoittelun kautta päivittäisessä arjessa riittävän haastavia tehtäviä niin valmennuksen suunnanmuutos on laitettu jo hyvin alkuun.

Meidän täytyisi samalla ymmärtää myös se, että vaikka valitsisimme tilanteen tunnistamisen pelaajakehityksen ykkösprioriteetiksi, se ei sulje muita valmennuksen osa-alueita millään tavalla pois. Henkisen, fyysisen ja teknisten taitojen valmennuksen prosessi taustalla tukisi tilanteen tunnistamisen opettelua. Viime vuosina urheilun parissa on paljon puhuttu yksilö vs. kollektiivi -vastakkainasettelua suosivin puheparsin. Tähän ei ole syytä lähteä vaan meidän olisi tärkeä ymmärtää se, että lasten valmennuksessa yksilö ja yksilön oppiminen/opettaminen tuleekin olla keskiössä – MUTTA yhteistyön kontekstissa.

Jalkapallon ymmärtäminen tilanteen tunnistamista korostavaksi lajiksi olisi iso muutos verrattuna aiempaan suomalaiseen käsitystapaan, jossa laji on nähty lähinnä valmiiden mallien mustavalkoisena toteuttamisena esimerkiksi pelinavaamisessa. Tai varsinkin viime vuosina suomalaisessa jalkapallossa paljon kuultuina trendisanoina, yhden ainoan toteuttamistavan ihannointina, kuten esimerkiksi Palloliitto on tehnyt puhuessaan ”eteenpäin puolustamisesta” virallisessa valmennuslinjauksessaan. Eteenpäin puolustamisen sijasta keskiössä tulisi olla pelaajien oppiminen pelaamaan peliä, eli tunnistamaan milloin puolustaa eteenpäin ja milloin puolustaa tilaa selustassaan.

Keskimääräisellä suomalaisvalmentajalla tai pelaajalla on isoja puutteita juuri peruspelaamisessa. Pelaajalla on todennäköisesti kentällä tapahtuvassa toiminnassa tilanteen tunnistamisen osalta haasteita, ja valmentajan osalta ”jalkapallokartta” eli ajatus siitä, mistä perustilanteista jalkapallon pelaaminen koostuu ja niiden järjestäminen ikävaiheen mukaan saattaa olla täysin puutteellinen. Meidän täytyy käydä läpi kysymyksiä, kuten onko pelaajiamme valmennettu miten ja milloin kuljettaa kentällä eteenpäin tai onko pelaajiamme valmennettu miten ja milloin ottaa ensimmäinen kosketus tyhjään tilaan vastustajan linjan ohi? Meidän täytyy ymmärtää se, että huipulle yltääkseen pelaajilla pitää olla takanaan pienpeliharjoittelun kautta tuhansia ratkaistuja tilanteita esimerkiksi kuljettamalla etenemiseen, 1. kosketuksen suuntaan tai pallollisen tukemiseen liittyen.

Voidaanko olettaa, että pelaaja hallitsee tietyt pelissä tarpeelliset asiat, jos niitä ei ole pystytty siirtämään pelaajille minkäänlaisen systemaattisen oppimisprosessin kautta?

Meidän täytyisi myös miettiä, onko tavoitteellisuus saatu viime vuosina kuulostamaan lähes kirosanalta suomalaisessa jalkapallossa. Jostain syystä on syntynyt kuvitelma, että kova vaatimustaso ja harjoittelu saa pelaajat väsähtämään ja menettämään mielenkiinnon lajia kohtaan. Jalkapallossa huipulle pääseminen lienee yksi maailman kilpailuimmista asioista, joten on oleellista ymmärtää, että oikeita asioita oikeaan aikaan on toteuttettava harjoituksissa riittävän kovalla vaatimustasolla ja siten, että toistoja tulee riittävästi – sekä joukkueharjoituksissa että omalla ajalla. Toiminnan perustuminen tavoitteellisuuteen ja se, että pelaaja kokee harjoittelun mielekkääksi ei sulje millään tavalla toisiaan pois.

Jalkapallokulttuuriimme liittyen meidän täytyisi käydä läpi kysymyksiä, miksi esimerkiksi Ranskassa juniorijoukkueiden yhtenäinen pukeutuminen tai tuntemattomienkin valmentajien tervehtiminen turnauspaikalla tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta Suomessa A-maajoukkue matkustaa turnauspaikalle omat siviilivaatteet päällä. Voisimmeko valmentajina/jalkapalloihmisinä vielä paremmin tunnistaa roolimme arvojen välittäjinä ja toimintakulttuurin luojina?

Suomalainen huippupelaajakehitys ei tarvitse toiminnan keventämistä, vaan päinvastoin – riman korottamista selkeästi korkeammalle jokaisella osa-alueella. Pienenä jalkapallomaana huippupelaajakehityksen kovemman vaatimustason suuntaviivoja pitää olla linjaamassa lajiliitto. Miksei Palloliitolla ole minkäänlaista huippujalkapalloprosessia tai miksei liiton palkkalistoilla ole esimerkiksi lasten valmennuksen asiantuntijaa?

Aleksi Piirainen
Jussi-Pekka Savolainen
Erkko Meri

Kategoriat:Mielipide

3 replies »

  1. ”meidän olisi tärkeä ymmärtää se, että lasten valmennuksessa yksilö ja yksilön oppiminen/opettaminen tuleekin olla keskiössä – MUTTA yhteistyön kontekstissa.”

    Tämä lienee paras tästä aiheesta muotoiltu tiivistys ja näkemys, jonka itse olen kuullut. Juuri tästä mielestäni on kysymys ja tämä on jäänyt monelta ääripäisyyksissään ymmärtämättä.

    Tykkää

  2. Hei.
    Tähän päästäksemme tärkeimpiä asioita on jalkapallorakkauden synnyttäminen se ei tule vain vaatimalla.
    Meillä ei ole varaa hukata massoja vaatimalla ja vaatimalla… Miksi monien seurojen kilparyhmistä lopettaa enemmän pelaajia kuin haasteryhmistä? Vaikka kilparyhmään on otettu halujen mukaan pelaajia…

    Tykkää

  3. Mitä tarkoittaa ”yhteistön kontekstissa”? Eiköhän keskiössä kannata kuitenkin pitää joukkueen pelin kehittäminen. Pelin kehittämiseksi täytyy pelaajien, yksilöiden, tietysti oppia pelaamaan joukkuepeliä.
    Tällaiset määrittelyt ja tiivistelyt eivät kuitenkaan vielä vastaa kysymykseen, mitä ”systemaattisessa oppimisprosessissa” tapahtuu.
    Jalkapallokin tuppaa olemaan iin nopea peli, että kun tilanne on tunnistettu jne. niin päätös on jo myöhässä siinä mielessä, että tilanne on ohi. On siis päästävä tilanteen hallintaan ennakoimalla se. Tästä Timo Järvilehdolla on paljon hyödyllistä sanottavaa.
    Siis miten pelaajat oppivat ennakoimaan ja toimimaan joukkueen kannalta tuloksellisesti eri tilanteissa?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s